Ensimmäinen päiväkotipäivä

Meillä alkoi eilen aivan uusi elämänvaihe, kun 2-vuotias tyttäremme aloitti päivähoidon. Olimme käyneet kahden edeltävän viikon aikana muutaman kerran päiväkodin pihassa leikkimässä, ja olimme myös yhden pidemmän päivän aamu-ulkoilusta lounaaseen ja päiväuniin. Pikku-A leikki innokkaasti muiden lasten kanssa ulkona, ja lähti aina innoissaan päiväkotiin. Lounaalla ruoka maistui, ja päiväunille jäi kiltisti hoitajan kanssa, vaikka uni ei sillä kerralla tullutkaan. Toinen tällainen pidempi tutustumispäivä oli suunnitelmissa, mutta samana aamuna lapselle oli noussut vähän kuumetta, ja nenä vuoti kuin seula, joten jäimme kotiin toipumaan. Paria päivää myöhemmin tauti oli minullakin, mutta onneksi se oli molemmilla hyvin lievä ja pientä nuhaistuutta (ja itselläni äänen käheyttä) lukuunottamatta muutamassa päivässä ohi.

No, eilen sitten oli ensimmäinen päivä, kun pikku-A jäi hoitoon ilman vanhempia. A vei hänet, ja tyttö juoksi innoissaan portista sisään. Harmistus tuli kuitenkin siinä vaiheessa, kun isän täytyi lähteä. Onneksi oli kuitenkin toipunut nopeasti ja leikkinyt innoissaan muiden kanssa. Päiväuniakin oli nukkunut kaksi tuntia, vaikka kotona nukahtaa yleensä vasta päiväkodin päiväuniajan jälkeen, huolimatta runsaista yrityksistämme muuttaa rytmiä. 

Kun menin hakemaan tyttöä päiväkodista, kuulin iloisia kiljahduksia ja näin innokkaan pienen touhuamassa muiden kanssa pihalla. Hän ei aluksi huomannut saapumistani, mutta sitten huomattuaan kiljahti innoissaan: ”Äiti!”, ja halusi että tulen mukaan leikkimään. Leikimme hetken yhdessä, kunnes lähdimme tallustelemaan kohti kotia. Kävelimme käsi kädessä kotiin jutellen päivän tapahtumista. Kotona tankattiin läheisyyttä pötköttelemällä sylikkäin sohvalla ja leikkimällä yhdessä suosikkileikkejä. Yöllä heräsin pieneen ininään, mutta itkua ei kuulunut, ja ennen kuin ehdin reagoida, hän nukahti uudelleen. Varmasti päivän tapahtumat alkavat nyt tulla uniin, kun on niin paljon uutta yhdellä kertaa. Tähän olin jo henkisesti varautunut varsinkin, kun tähän asti yöheräämisiä ei ole ollut sen jälkeen kun pikku-A täytti 1 v 2 kk:tta. 

Eli ihan mukavasti on lähtenyt meidän hoitotaival käyntiin, vaikka pieniä alkukankeuksia havaittavissa onkin. Pohdin pitkään sopivaa hoidon aloittamisaikaa, koska alunperin olin ajatellut olevani lapsen kanssa kotona sen perinteisen 3 vuotta. Päädyimme kuitenkin aloittamaan hoidon nyt, koska lapsemme on luonteeltaan hyvin samanlainen kuin itse olin pienenä. Reipas, itsenäinen ja hyvin sopeutuvainen. Lisäksi on tuntunut jo jonkin aikaa, että hän olisi valmis kasvattamaan maailmaansa kodin seinien ulkopuolelle, ja omia kavereita on selvästi kaivannut jo pidemmän aikaa! Toki olemme reissanneet paljon, ja kavereitakin pikku-A:lla on, mutta emme näe niin usein kuin tyttö haluaisi. Toinen syyn hoidon aloittamiselle nyt oli kesken olevat opintoni, joita on vielä jäljellä 3 vuotta. Koin, että opintoihin palaaminen olisi vain vaikeutunut taukoa pitkittämällä, ja taloudellisistakin syistä olisi mukavaa päästä työelämään mahdollisimman pian. Oikea aika tuntui siis olevan nyt, vaikka olisikin ollut ihanaa olla vielä kotona. Toisaalta hirveän mukavaa päästä pitkästä aikaa muidenkin haasteiden, kuin äitiyden ja kodinhoidon, pariin! 

Mukavaa syksyn alkua teille kaikille, ja tsemppiä muillekin päivähoidon aloittaville! Olkoon hoidon myötä tulevat tautimme lieviä ja vähäisiä!

Paluu arkeen

Nyt on häät takana päin, ja kerron niistä vielä lisää tulevaisuudessa. Maistiaiskuvat saatiin jo häiden jälkeisenä maanantaina, ja ne löytyvät instastani. Loppuja odotellaan vielä, ja tämän viikon aikana niiden pitäisi olla valmiita. Jännittää!

Meidän perheessä alkaa ensi viikolla aivan uudenlainen arki, kun minä jatkan sisustusalan opintojani, ja lapsi menee päiväkotiin. Olemme viime viikosta alkaen käyneet tutustumassa päiväkotiin, ja tosi hienosti on mennyt. Tyttö on niin itsenäinen, että unohtaa äidin lähes portilla ja lähtee innoissaan leikkimään kavereidensa kanssa! Tänään piti mennä viimeisen kerran ennen hoidon aloitusta vähän pidemmäksi päiväksi; ulos leikkimään, lounaalle ja päiväunille. Mutta kuinkas kävikään. Ensimmäinen päiväkotiflunssa tuli jo nyt! Onneksi lapsen vointi on hyvä, ja minä olen vielä kotona, joten hyvin on aikaa sairastaa. Kunhan paranisi ensi viikon alkuun mennessä, jotta heti ei tarvitse jäädä ensimmäisiltä tunneilta pois.

Mieskin vaihtoi työpaikkaa loppukeväästä, ja arjen rytmi on aivan erilainen. Sen sijaan, että mies menisi illalla lapsen kanssa samaan aikaan nukkumaan, ehdimme nyt viettää pari kolme tuntia ihan kahdestaan! Toki mies tulee nyt töistä aiempaa myöhemmin, mutta jotenkin olen viime aikoinajaksanut paremmin lapsen kanssa kahdestaankin. Olo on häiden jälkeen ollut kovin seesteinen (enkä tarkoita että olisin ollut häistä hirveän stressaantunut, vaan enemmänkin oman ajan tarve on vähentynyt kun tiedän sen vähenevän kohta hoidon alkamisen myötä minimiin), ja olen nauttinut lapsen kanssa kotona olemisesta enemmän kuin koskaan. Pikku-A puhuu jo todella paljon (8 sanan lauseita, jne. selittävää puhetta), joten hänen kanssaan on ollut hurjan helppoa, kun asioista voi jo jutella. Uhmakiukkujakin meillä on tosi harvoin, vaikka tässä 2 vuoden iässä sen pitäisi olla pahimmillaan. Pistän hyvän itseilmaisun piikkiin, helppo selvittää kiukut, kun hän osaa jo kertoa mikä harmittaa! Muutenkin hän touhutessaan selittää lähes koko ajan mitä tekee, samanlainen papupata kuin äitinsäkin.

  

Mitenkäs teillä muilla on arki lähtenyt käyntiin? Minua vähän jännittää mitä tuleman pitää, sillä muutos on aiempaan nähden valtava. Miten hoidossa sujuu (sitä jännitän ehkä vähiten, pikku-A on  samanlainen kuin minä pienenä, eikä juuri äitiä tunnu kaipaavan kun on muuta kivaa tekemistä), miten paluu opintojen pariin sujuu (varsinkin kun omat luokkalaiseni opiskelevat jo viimeistä vuotta, kun minä hyppään toiselle täysin vieraiden ihmisten pariin), miten ehdin mahduttaa aikatauluihin liikunnan, kun lapsen päiväkodista hakeminen osuu lähes aina minulle. Paljon kysymyksiä, joihin vastaukset löytynevät lähiviikkojen aikana asioiden edetessä omalla painollaan. 

Eniten haikeutta tuottaa kuitenkin kotonaoloajan päättyminen. Oli suuri etuoikeus saada olla kotona oman lapseni kanssa, ja vaikka taloudellisesti se onkin välillä (lue: koko ajan) tehnyt aika tiukkaa, uskon että sen arvoa ei voi rahassa mitata. Lapsella on nyt erinomaiset lähtökohdat selviytyä päivistä ilman vanhempia lähellä, ja uskon hänen enemmänkin nauttivan siitä, että tekemistä riittää ja saa touhuta päivät pitkät kavereiden kanssa. Muutos on varmasti minulle vaikeampi, varsinkin kun tytön hyvien unenlahjojen ansiosta olen saanut nukkua pitkälle aamuun. Se luksus loppuu nyt, sillä rytmiä on käännetty niin, että siirtymä päivähoitoon olisi mahdollisimman jouheva. Onneksi kirkasvalolamppu auttaa aikaisissa aamuheräämisissä. Kunhan tämä lapsen flunssa on saatu paranneltua, olemme valmiita uuteen arkeen!